maanantai 3. heinäkuuta 2017

Ponitytön unelmaviikko

Pikkutyttönä kesän kohokohta oli ratsastusleiri. Ystävän kanssa vietetty viikko maaseudun rauhassa, kun päivät täyttyivät vain ja ainoastaan hevosista. Tuo viikko hoidettiin hevosia, ratsastettiin, puhuttiin hevosista, haaveiltiin hevosista, tavattiin uusia hevosystäviä; sekä ihan hevosia kuin niitä yhtä hömpsähtäneitä tyttöjäkin. Noiden kesäleirien muistot lämmittävät vieläkin mieltä. Vähän vanhempana oli rentouttavaa kun sai viettää vapaapäivänsä tallilla - samalla kaavalla kuin kesäleirit, mutta yhteen päivään tiivistettynä. Hevoshulluus on koko elämän kestävä vaihe ja kerran ponityttö on aina ponityttö.


Maanantaina pomo soitti ja pyysi pientä palvelusta. Hänen ystävänsä tytär haluaisi ratsastamaan, joten pomo oli luvannut että minä veisin tytön kävelemään. Tytär paljastuikin samanikäiseksi kanssani ja lisäksi jo taitavaksi ratsastajaksi, kaksi ponityttöä tunnistavat toisensa ja seikkailu oli valmis. Jo ensimmäinen ratsastus maanantaina venyi miltei kolmituntiseksi, kun pysähdyttiin laskettelurinteen ravintolaan oluelle.


Neljän päivän aikana ehdittiin nähdä upeita maisemia, kastua läpimäriksi ukkosmyrskyssä, laukata vesi silmistä valuen pelloilla, tutkia uusia metsäteitä ja nauraa loputtomiin. Hevostellen hömpötelty viikko tuli todellakin tarpeeseen.
Myös oma pikkumusta hevoseni yllätti viikon aikana. Vuosi sittenhän se ei suostunut poistumaan tallin pihasta ilman koko hevoslaumaa mukanaan, mutta nyt mentiin kilometritolkulla vain yhden seurahevosen voimin. Pikkumusta oli myös se, joka ensimmäisenä ylitti kaikki pelottavat sillat, ojat ja purot. Käytiin myös järvessä kahlaamassa, vaikka pikkumusta onkin aiemmin pelännyt vettä.


Ponitytön unelmaviikko olisi puolestani saanut jatkua ikuisesti, mutta valitettavasti seikkailukumppanini palasi omaan arkeensa Lontooseen. Näiden seikkailuiden innoittamana kokeilin käydä pikkumustan kanssa maanantaina ihan kahdestaan maastolenkillä ja yllätyksekseni onnistuin! Ensimmäistä kertaa miltei neljään vuoteen, tunne oli aika uskomaton. Nyt vain toivon, että nämä kahdenkeskiset seikkailut saavat jatkua mahdollisimman pitkään.

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Turistihuiput

Viime lauantaina lähimmällä hiihtohissillä pääsi matkaamaan kahdella eurolla, ja kun hollantilainenkin on Avolascan viinitarhoilla, päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja valloittaa huipun. Rinteessä olen kyllä ehtinyt käymään niin suksilla, ratsain kuin kävellen ja kokeillut kelkkailun talvi- ja kesäversiot, mutta hiihtohissin pääteasemalta suunta on ollut aina alas.

Tutut huiput: laskettelurinteet vihreinä vasemmassa reunassa, siitä suunta ylöspäin.

Hissiaseman ympäristöstä löytyy aurinkoiseen kesäpäivään tekemistä: on uima- ja kahluualtaat, trampoliineja, kiipeilypuisto, rengasliukumäki ja vuokrattavia aurinkotuoleja. Lounasaikaan ylös saapuessa tuo aseman seutu kuhisi ihmisiä, joten kiihdytin askeleitani metsää kohti. Koko reitti on selkeästi merkitty, alun metsäautotien jälkeenkin suht helppokulkuista polkua. Aikatauluvalintani ansiosta olin ainoa huipulle suuntaava ja sain nauttia matkanteosta yksin muutamaa jo alassuuntaavan vastaantulijan kohtaamista lukuunottamatta.


Dolomiittien tunnus on 3 cime, kolme huippua, joista tuli erityisen kuuluisia Un passo dal cielo (askel taivaasta) - tv-sarjan myötä. Tre cime vilahtaa lähiseuduilla kuvatussa sarjassa useasti ja lähes joka kerta leikattuna väärään paikkaan. Sarjan alkutunnukseen huiput on liimattu Braies-järven taustalle ja nyt etenkin elokuussa järvelle ryntää lauma turisteja, jotka haluavat ikuistaa itsensä Terrence Hillin mökin portailla Tre cimen kohotessa taustalla. Mökin kyllä järveltä löytää, sieltä voi vuokrata vaikka polkuveneen, mutta vuorenhuiput järven reunalla eivät millään säällä näytä samalta kuin telkkarissa. Valitettavasti nuo kuuluisat huiput ovat näyttäytyessään myös paljon pienempiä kuin televisiossa, tämäkin on monelle turistille yllätys. Ylläolevassa kuvassa ne kolme huippua ovat kuvan keskikohdassa.


Minuun suuremman vaikutuksen tekivät nuo tutut huiput, ne jotka näen joka päivä. Askel askeleelta olin lähempänä kohtaa, jota olin vasta aamukahvilla tuijottanut, ja viimein sain vilkaista alas laaksoon sieltä toiselta puolelta. Viimeisimmälle reunalle pääsee ainoastaan kengänlevyistä polkua, josta aukeaa pitkä pudotus. Väkisin mieleen tuli tuttu puhelinkaupan myyjä, joka edellisenä syksynä oli samantapaiselta polulta livennyt selviämättä. Pienin askelin vuorenseinämään nojaten nielin pelkoni ja  sain kurkistaa viimeiseltä reunalta aukeavaa maisemaa.


Vaikka turismi tuo kylään tuloja ja töitä, on sillä se toinenkin puoli. Yksikään paikallinen ei mene kesä-elokuun aikana lähellekään Braies- tai Dobbiaco-järveä tai yhtäkään vuorille suuntaavaa vaelluspolkua. Oman kylän kaupan hinnat ovat niin korkeat, ettei sieltä kannata ostaa kuin unohtunut sokeri tai purkki maitoa - jopa bensa-asemalla on oma, halvempi hinta vakituisille asukkaille. Päivittäin meidänkin yli lentää lääkintähelikopteri, noutamaan jotain onnetonta turistia, joka on aloittanut loman liian reippaalla pyöräilyllä tai livennyt vuoripolulta. Vaikka seutu on tunnettu laskettelurinteistään ja talviaikaankin vilkas turistikeskus, on kesäaikaan turisteja lähes puolet enemmän. Usein esitän hiljaa mielessäni vienoa pyyntöä turisteille: pitäkää ajatus kunnossa ja mukana myös lomalla, olisi meillekin mukavampaa asua turistikohteessa, jos ei tarvitsisi päivitellä (useimpien) turistien ajattelemattomuutta.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Paluu

Pitkään ajatus uuden blogin aloittamisesta on pyörinyt mielessä. Vanha blogi kuivui vuoristomaisemissa kasaan, eikä sen jatkaminen enää tuntunut luontevalta. Kaksi vuotta pohjoisessa Italiassa, kivenheiton päässä Itävallan rajalta kului vaihtelevin mielialoin. Parisuhdetta koeteltiin enemmän kuin koskaan, mutta katseet on pidetty samaan suuntaan ja naimisiinkin päästiin - juhlat toki on vielä järjestämättä. Vuoristovuosista jää paljon muistoja ja kokemuksia, jotka eivät tule toistumaan, mutta nyt on paluumuuton aika.


Paluumuutto sinne, missä joka toinen vastaantuleva auto heilauttaa kättä.
Paluumuutto sinne, missä naapuri tuo ikkunalle tuoreita kananmunia ja vihanneksia.


Paluumuutto sinne, missä leipää voi ostaa keittiön ikkunan eteen ajavasta leipomon autosta.
Paluumuutto sinne, missä kylän tapahtumat kuulee päivittäin kadun varteen kokoontuvilta vanhoilta rouvilta.
Paluumuutto sinne, missä ei koskaan jää ilman apua.


Paluumuutto sinne, missä kesät on pitkiä ja kuumia ja tuoksuvat viinitarhoille.
Paluumuutto sinne, missä koti on.


Koko sen ajan, minkä vuorilla vietimme, vaivasi hollantilaista koti-ikävä. Minulle keittiön ikkunaa vastapäätä kohonnut vuorenseinämä toi tiettyä turvallisuuden tunnetta, hollantilaista tuo kivimuuri taas ahdisti päivästä toiseen. Aika ajoin kävimme pikavisiiteillä vanhalla kodilla ja joka kerta tuttua ovea avatessa mielen valtasi pieni haikeus. Voin myös rehellisesti myöntää asuvani mielelläni paikassa, missä toukokuusta lokakuuhun ei tarvitse käyttää sukkia! Osa tavaroista on jo muutettu, uusia ja vanhoja tuttujakin työovia on koputeltu ja vatsassa kuplii jännittynyt, mutta iloinen odotus. Tietenkin vielä on paljon käytännön järjestelyjä edessä, mutta muutto on varma.